Kukkakalle
New member
Kasveilla ei ole silmiä, nenää, korvia eikä suuta. Silti ne aistivat.
Kaikki olennot, esineet, asiat ja jopa meidän ihanat pikku kasvit koostuvat mitä mielenkiintoisimmista asioista: soluista, atomeista, tähtipölystä... You name it!
Hamput vaikuttavat äkkiseltään täysin passiivisilta. Niitä on helppo ajatella pelkkinä huoneen koristeina, jotka tarvitsevat vain valoa ja vettä ja silloin tällöin lannoitetta.
Mikään ei voisi olla kauempana totuudesta. Hamput haistavat ja maistavat ja viestivät keskenään lähes yhtä monipuolisesti kuin eläimet.
Aiheen tutkimus on vielä monin osin nuorta eikä kaikkea ymmärretä, mutta kertyneet havainnot ovat jännittäviä.
Vuosien saatossa ihminen on jutellut kasveille. Ainoa havaittu "tieteinen" hyöty onkin ollut se, että ihmisen puhuessa kasveille hän soluhengittää, antaen kasveille perus raaka-ainetta.
Yksinkertaistettuna soluhengityksen lähtöaineina ovat glukoosi ja happi (sisäänhengitys). Lopputuotteena syntyy hiilidioksidia ja vettä (uloshengitys).
Tuoksuistaan kasvit kuitekin tunnetaan. Haistelemme merkkipäivänä hyvin curetettua bluedreamia, applekush sekoittaa tuoksullaan kesäyönä mietiskelijän pään,
ja vastakaadetun Bubbakushin tuoksu muistuttaa lapsuuden sokeripurkkia ja niitä ihania kesäpäiviä, kun oltiin vielä 12-vuotiaita ilman huolia.
Harva kuitenkaan tietää, että kasvit voivat myös itse haistaa naapurikasvinsa tuoksun.
Hyvä esimerkki tästä ovat Cuscuta-suvun humalanvieraat. Ne ovat köynnöstäviä loiskasveja, jotka eivät kykene tuottamaan omaa lehtivihreäänsä.
Sen sijaan ne etsivät itselleen isäntäkasvin, kiertyvät sen ympärille, kasvattavat imujuuret suoraan sen solukkoon ja varastavat siltä kaiken tarvitsemansa energian ja ravinnon.
Tässä ei kuitenkaan ollut kaikki. Kun Morales asetti loisen toiselle puolelle vehnän ja toiselle tomaatin,
loinen kiertyi aina mehevämpää tomaattikasvia kohden. Se tunnisti siis "hajuaistinsa" perusteella, kumpi kasveista oli parempi.
Hampuilla on myös silmät, joina toimivat valoherkät pigmentit, fytokromit. Niiden avulla hamppu tunnistaa päivän ja yön sekä päivän pitenemisen, joka laukaisee kukinnan.
Fytokromeillaan hamput saavat tietoa paitsi päivän pituudesta myös kasvupaikastaan.
Ne tietävät, kasvavatko ne avoimessa auringonpaisteessa, jonkin elottoman esineen varjossa vai muiden hamppujen seassa. Viimeksi mainitun tilanteen ne erottavat valon aallonpituuksista,
jotka muuttuvat, kun valo siivilöityy naapurihampun iiiiiiisojen vihreiden lehtien läpi.
Fytokromeja on myös siemenissä. Jos fytokromi saa valoa, se tarkoittaa, että siemen on lähellä maanpintaa ja voi itää.
Jollei valoa tule, siemen on liian syvällä.
Jos hypistelemme hampun lehtiä tai jos ne ulkokasvatuksissa kulkiessamme osuvat kenkiimme, käsiimme tai vaatteisiimme, ne tuntevat kosketuksemme.
Kosketus aktivoi silminnähtävästi lihansyöjäkasvien sekä mimoosoiden eli tuntokasvien lehdet, mutta vaivihkaa siihen reagoivat myös hamppumme.
Hampuille kosketuksen rekisteröimisestä on hyötyä.
Kun tuhohyönteinen asettuu syömään tai munimaan lehden päälle, hamppu tuntee vihollisen painon.
Yhdysvaltalaisen Ricen yliopiston tutkijat osoittivat vuonna 2012, että kun kasveja kosketellaan,
niiden puolustusjärjestelmä aktivoituu. Ne alkavat tuottaa jasmonaattia, mikä on niiden ensisijainen ase hyönteisiä vastaan.
Hamput eivät kuitenkaan tiedä, milloin niitä koskettaa ihminen, hyönteinen tai tuuli.
Merenrannoilla kasvit joutuvat jatkuvasti tuulen tuivertamiksi, ja siksi ne tuottavat tavallisesti enemmän jasmonaattia.
Jasmonaatti ei ainoastaan vastusta tuhohyönteisten hyökkäilyä vaan myös jarruttaa kasvin pituuskasvua ja tekee siitä sitkeän.
Jos kasveja esimerkiksi laboratoriossa kosketellaan usein, ne jäävät lyhytkasvuisemmiksi. Samasta syystä pienessä ilmavirrassa olevat hamput jäävät mataliksi
ja ovat sitkeämpiä kuin suojaisilla paikoilla kasvavat lajikumppaninsa.
Mahtavatko kasvit kuulla?
Vuonna 2007 eteläkorealaiset tutkijat väittivät, että kasvit reagoivat ääniaaltoihin. He soittivat riisiviljelmille klassista musiikkia,
kuten Beethovenin Kuutamosonaattia, ja tarkastelivat, oliko musiikilla vaikutusta riisin geenien toimintaan.
Musiikin taajuudet 125 ja 250 hertsiä kiihdyttivät kahden tietyn geenin, rbcS:n ja Ald:n, toimintaa. Sen sijaan 50 hertsin taajuudet vaimensivat näitä geenejä.
Sulkeakseen pois sen mahdollisuuden, että geenien aktiivisuus olisi johtunut valon vaihtelusta, tutkijat toistivat kokeen myös pimeässä.
Kanadalaistutkimuksessa saatiin jo 1960-luvulla samansuuntaisia tuloksia. Tutkijat altistivat kevät- ja talvivehnän siemeniä
ja taimia 5 ja 10 kilohertsin taajuuksille ja havaitsivat, että siemenet itivät ja kasvoivat molemmilla taajuuksilla huomattavasti nopeammin kuin hiljaisuudessa.
Vaikutus voimistui, kun siemeniä ja taimia pidettiin viileässä, mutta 25 asteessa vaikutus katosi.
Tällaiset tulokset odottavat vielä vahvistuksia mutta eivät ole niin eriskummallisia kuin äkkiseltään voi kuulostaa.
Kasvien tuntoaistista on vakuuttavat todisteet, eikä kuuleminen pohjimmiltaan ole sen ihmeellisempää kuin ääniaaltojen värähtelyiden tuntemista.
Juuret maistavat ravinteet
Hampuilla voi ajatella olevan myös oma makuaisti, jos sellaiseksi nimittää kemikaalien aistimista vesiliuoksista.
Makuaisti sijaitsee niiden juurissa.
Jos ravintotilanne on huono, hamppujen juuret alkavat kasvaa ja etsiä ravintoa. Ne aistivat ainakin typpeä, vettä ja happea.
Vastaavasti kuin hamppu kääntää lehtensä valoa kohti myös sen juuret kasvavat ravinteita, vettä ja happea kohti.
Juurten kautta välittyy hampulle muutakin informaatiota. Kun esimerkiksi kuiva kausi iskee, sen havaitsee ensimmäisenä juuristo,
joka lähettää vedenpuutteesta viestin kasvin maanpäälliseen osaan. Tällöin hamppu sulkee heti hengitysaukkojaan, jottei sen sisällä oleva vesi haihtuisi.
Näin vesitasapaino pysyy aluksi kunnossa, joten janoon varautuminen helpottuu.
Ja tunnistavat sisarkasvin
Ei omena kauas puusta putoa, sanotaan, ja toisinaan se on siunaus. Jos hamppu sattuu juurtumaan sisarensa viereen,
molemmat kasvavat paremmin, on havaittu viime vuosina useassa tutkimuksessa.
Kasvit siis tietävät, milloin vierustoveri on samaa perua ja milloin ei. Tunnistaminen tapahtuu juurien tasolla.
Delawaren yliopiston tutkijat osoittivat vuonna 2009, että jos sisaret kasvavat vierekkäin, ne eivät tuhlaa voimia kilpailuun toistensa kanssa.
Niiden juurimassa jää pieneksi, jolloin resursseja riittää korkeaan varteen ja komeisiin lehtiin. Juuret kietoutuvat yhteen sotkuiseksi vyyhdeksi.
Jos viereen sattunut kasvi ei ole sisar, yksilöt alkavat kilpailla ravinnosta.
Ne kasvattavat juuret syvälle maahan ja tuottavat paljon juurimassaa.
Juuret kasvavat poispäin toisistaan eivätkä sekoitu yhtä perusteellisesti kuin sisarusten juuret.
Vierekkäin kasvavat sisarkasvit säästyvät tuholaisilta varmemmin kuin ei-sisaret,
mistä päätellen lähisukulaiset yhdistävät voimiaan myös puolustautumisessa.
Jos emokasvi on suuri ja mahtava, sen suojiin juurtumisesta voi kuitenkin olla haittaa. On havaittu,
etteivät taimet kasva emopuun alla yhtä hyvin kuin kauempana – riippumatta ravinnetilanteesta tai valaistusoloista.
Tämä ei ilmeisesti johdu sukulaisuussuhteesta vaan heijastelee pitkäaikaisen hallitsijuuden ongelmia.
Kun esimerkiksi emopuu on kasvanut samoilla sijoilla vuosikymmeniä,
se on houkutellut maaperään runsaasti sellaisia mikrobeja, jotka odottavat vanhuksen heikkenemistä.
Nämä mikrobit voivat haitata taimien kasvua ja hyökätä niistä heikoimpien kimppuun.
Tämän vuoksi puille on tärkeää saada osa siemenistään leviämään kauemmas, "puhtaampaan" maaperään.
Kaikki olennot, esineet, asiat ja jopa meidän ihanat pikku kasvit koostuvat mitä mielenkiintoisimmista asioista: soluista, atomeista, tähtipölystä... You name it!
Hamput vaikuttavat äkkiseltään täysin passiivisilta. Niitä on helppo ajatella pelkkinä huoneen koristeina, jotka tarvitsevat vain valoa ja vettä ja silloin tällöin lannoitetta.
Mikään ei voisi olla kauempana totuudesta. Hamput haistavat ja maistavat ja viestivät keskenään lähes yhtä monipuolisesti kuin eläimet.
Aiheen tutkimus on vielä monin osin nuorta eikä kaikkea ymmärretä, mutta kertyneet havainnot ovat jännittäviä.
Vuosien saatossa ihminen on jutellut kasveille. Ainoa havaittu "tieteinen" hyöty onkin ollut se, että ihmisen puhuessa kasveille hän soluhengittää, antaen kasveille perus raaka-ainetta.
Yksinkertaistettuna soluhengityksen lähtöaineina ovat glukoosi ja happi (sisäänhengitys). Lopputuotteena syntyy hiilidioksidia ja vettä (uloshengitys).
Tuoksuistaan kasvit kuitekin tunnetaan. Haistelemme merkkipäivänä hyvin curetettua bluedreamia, applekush sekoittaa tuoksullaan kesäyönä mietiskelijän pään,
ja vastakaadetun Bubbakushin tuoksu muistuttaa lapsuuden sokeripurkkia ja niitä ihania kesäpäiviä, kun oltiin vielä 12-vuotiaita ilman huolia.
Harva kuitenkaan tietää, että kasvit voivat myös itse haistaa naapurikasvinsa tuoksun.
Hyvä esimerkki tästä ovat Cuscuta-suvun humalanvieraat. Ne ovat köynnöstäviä loiskasveja, jotka eivät kykene tuottamaan omaa lehtivihreäänsä.
Sen sijaan ne etsivät itselleen isäntäkasvin, kiertyvät sen ympärille, kasvattavat imujuuret suoraan sen solukkoon ja varastavat siltä kaiken tarvitsemansa energian ja ravinnon.
Tässä ei kuitenkaan ollut kaikki. Kun Morales asetti loisen toiselle puolelle vehnän ja toiselle tomaatin,
loinen kiertyi aina mehevämpää tomaattikasvia kohden. Se tunnisti siis "hajuaistinsa" perusteella, kumpi kasveista oli parempi.
Hampuilla on myös silmät, joina toimivat valoherkät pigmentit, fytokromit. Niiden avulla hamppu tunnistaa päivän ja yön sekä päivän pitenemisen, joka laukaisee kukinnan.
Fytokromeillaan hamput saavat tietoa paitsi päivän pituudesta myös kasvupaikastaan.
Ne tietävät, kasvavatko ne avoimessa auringonpaisteessa, jonkin elottoman esineen varjossa vai muiden hamppujen seassa. Viimeksi mainitun tilanteen ne erottavat valon aallonpituuksista,
jotka muuttuvat, kun valo siivilöityy naapurihampun iiiiiiisojen vihreiden lehtien läpi.
Fytokromeja on myös siemenissä. Jos fytokromi saa valoa, se tarkoittaa, että siemen on lähellä maanpintaa ja voi itää.
Jollei valoa tule, siemen on liian syvällä.
Jos hypistelemme hampun lehtiä tai jos ne ulkokasvatuksissa kulkiessamme osuvat kenkiimme, käsiimme tai vaatteisiimme, ne tuntevat kosketuksemme.
Kosketus aktivoi silminnähtävästi lihansyöjäkasvien sekä mimoosoiden eli tuntokasvien lehdet, mutta vaivihkaa siihen reagoivat myös hamppumme.
Hampuille kosketuksen rekisteröimisestä on hyötyä.
Kun tuhohyönteinen asettuu syömään tai munimaan lehden päälle, hamppu tuntee vihollisen painon.
Yhdysvaltalaisen Ricen yliopiston tutkijat osoittivat vuonna 2012, että kun kasveja kosketellaan,
niiden puolustusjärjestelmä aktivoituu. Ne alkavat tuottaa jasmonaattia, mikä on niiden ensisijainen ase hyönteisiä vastaan.
Hamput eivät kuitenkaan tiedä, milloin niitä koskettaa ihminen, hyönteinen tai tuuli.
Merenrannoilla kasvit joutuvat jatkuvasti tuulen tuivertamiksi, ja siksi ne tuottavat tavallisesti enemmän jasmonaattia.
Jasmonaatti ei ainoastaan vastusta tuhohyönteisten hyökkäilyä vaan myös jarruttaa kasvin pituuskasvua ja tekee siitä sitkeän.
Jos kasveja esimerkiksi laboratoriossa kosketellaan usein, ne jäävät lyhytkasvuisemmiksi. Samasta syystä pienessä ilmavirrassa olevat hamput jäävät mataliksi
ja ovat sitkeämpiä kuin suojaisilla paikoilla kasvavat lajikumppaninsa.
Mahtavatko kasvit kuulla?
Vuonna 2007 eteläkorealaiset tutkijat väittivät, että kasvit reagoivat ääniaaltoihin. He soittivat riisiviljelmille klassista musiikkia,
kuten Beethovenin Kuutamosonaattia, ja tarkastelivat, oliko musiikilla vaikutusta riisin geenien toimintaan.
Musiikin taajuudet 125 ja 250 hertsiä kiihdyttivät kahden tietyn geenin, rbcS:n ja Ald:n, toimintaa. Sen sijaan 50 hertsin taajuudet vaimensivat näitä geenejä.
Sulkeakseen pois sen mahdollisuuden, että geenien aktiivisuus olisi johtunut valon vaihtelusta, tutkijat toistivat kokeen myös pimeässä.
Kanadalaistutkimuksessa saatiin jo 1960-luvulla samansuuntaisia tuloksia. Tutkijat altistivat kevät- ja talvivehnän siemeniä
ja taimia 5 ja 10 kilohertsin taajuuksille ja havaitsivat, että siemenet itivät ja kasvoivat molemmilla taajuuksilla huomattavasti nopeammin kuin hiljaisuudessa.
Vaikutus voimistui, kun siemeniä ja taimia pidettiin viileässä, mutta 25 asteessa vaikutus katosi.
Tällaiset tulokset odottavat vielä vahvistuksia mutta eivät ole niin eriskummallisia kuin äkkiseltään voi kuulostaa.
Kasvien tuntoaistista on vakuuttavat todisteet, eikä kuuleminen pohjimmiltaan ole sen ihmeellisempää kuin ääniaaltojen värähtelyiden tuntemista.
Juuret maistavat ravinteet
Hampuilla voi ajatella olevan myös oma makuaisti, jos sellaiseksi nimittää kemikaalien aistimista vesiliuoksista.
Makuaisti sijaitsee niiden juurissa.
Jos ravintotilanne on huono, hamppujen juuret alkavat kasvaa ja etsiä ravintoa. Ne aistivat ainakin typpeä, vettä ja happea.
Vastaavasti kuin hamppu kääntää lehtensä valoa kohti myös sen juuret kasvavat ravinteita, vettä ja happea kohti.
Juurten kautta välittyy hampulle muutakin informaatiota. Kun esimerkiksi kuiva kausi iskee, sen havaitsee ensimmäisenä juuristo,
joka lähettää vedenpuutteesta viestin kasvin maanpäälliseen osaan. Tällöin hamppu sulkee heti hengitysaukkojaan, jottei sen sisällä oleva vesi haihtuisi.
Näin vesitasapaino pysyy aluksi kunnossa, joten janoon varautuminen helpottuu.
Ja tunnistavat sisarkasvin
Ei omena kauas puusta putoa, sanotaan, ja toisinaan se on siunaus. Jos hamppu sattuu juurtumaan sisarensa viereen,
molemmat kasvavat paremmin, on havaittu viime vuosina useassa tutkimuksessa.
Kasvit siis tietävät, milloin vierustoveri on samaa perua ja milloin ei. Tunnistaminen tapahtuu juurien tasolla.
Delawaren yliopiston tutkijat osoittivat vuonna 2009, että jos sisaret kasvavat vierekkäin, ne eivät tuhlaa voimia kilpailuun toistensa kanssa.
Niiden juurimassa jää pieneksi, jolloin resursseja riittää korkeaan varteen ja komeisiin lehtiin. Juuret kietoutuvat yhteen sotkuiseksi vyyhdeksi.
Jos viereen sattunut kasvi ei ole sisar, yksilöt alkavat kilpailla ravinnosta.
Ne kasvattavat juuret syvälle maahan ja tuottavat paljon juurimassaa.
Juuret kasvavat poispäin toisistaan eivätkä sekoitu yhtä perusteellisesti kuin sisarusten juuret.
Vierekkäin kasvavat sisarkasvit säästyvät tuholaisilta varmemmin kuin ei-sisaret,
mistä päätellen lähisukulaiset yhdistävät voimiaan myös puolustautumisessa.
Jos emokasvi on suuri ja mahtava, sen suojiin juurtumisesta voi kuitenkin olla haittaa. On havaittu,
etteivät taimet kasva emopuun alla yhtä hyvin kuin kauempana – riippumatta ravinnetilanteesta tai valaistusoloista.
Tämä ei ilmeisesti johdu sukulaisuussuhteesta vaan heijastelee pitkäaikaisen hallitsijuuden ongelmia.
Kun esimerkiksi emopuu on kasvanut samoilla sijoilla vuosikymmeniä,
se on houkutellut maaperään runsaasti sellaisia mikrobeja, jotka odottavat vanhuksen heikkenemistä.
Nämä mikrobit voivat haitata taimien kasvua ja hyökätä niistä heikoimpien kimppuun.
Tämän vuoksi puille on tärkeää saada osa siemenistään leviämään kauemmas, "puhtaampaan" maaperään.
Mieluiten kasarilta 
